Kaikki hapsutassut toikkaroivat nyt yhteisessä blogissaan osoitteessa http://hapsutassu.wordpress.com!

Tavoitteemme ja niiden toteutuminen vuonna 2009…

Agility:
-ohjausta pyritään kehittämään koko ajan -> toteutunut, paranee koko ajan!
-kakkosiin nousu ja sieltä pari nollaa? -> ei toteutunut, vasta 1/3 kasassa…
Toko:
-alokasluokan liikkeet kuntoon -> kyllähän ne kait alkavat olla kunnossa…
-möllitokokokeeseen meno? -> …mutta tänne asti ei vieläkään päästy.

…ja tässä tavoitteemme ensi vuodelle.

Agility:
-niin kauan kisataan, kun koiran kunto ja ennen kaikkea ilo touhulle säilyy.
-serti ja kakkosiin nousu, sekä 1-2 nollatulosta kakkosista.
-tämänhetkisen taskurakettimaisuuden säilyttäminen = nopeus ja into mukana.
Toko:
-perusasentoon tulon varmistaminen.
-möllitokokokeeseen voisi yhä yrittää jaksaa raahautua.
Rallytoko:
-ainakin yhdet kisat ja yksi sijoitus.
Näyttelyt:
-näyttelyura virallisissa ohi, mätsäreissä handlerina Ella-Roosa.

Siinäpä tavoitetta, tosiasiassa varmaan ainoa toteutumisen mahdollisuus on agilitytavoitteilla – muissa lajeissa olen niin kamalan saamaton itse!

Olen näköjään unohtanut Sarankin osalta viime sunnuntaisista treeneistä kirjoitella, joten sanotaanpa niistä nyt muodon vuoksi sananen… Likka nuortui jälleen viidellä vuodella astuessaan maneesin ovesta sisään. Treeni-iloa oli kuin pienessä sähikäisessä ja suoritukset ja vauhdit hipovat “uramme” huippuja. Ai, paitsi yhdessä asiassa emme ole nuortuneet – käytöksessä! Nykyään edes maneesiin mentäessä pienen rinsessan kita ei louskuta muille koirille, mikä tuntuu aivan huikaisevalta voitolta. Valehtelematta voisin väittää, että suurin osa kiitoksesta kuuluu Rillalle. “Vääränrotuisen” tultua taloon Sara on -hassua kyllä- kirjaimellisesti avartanut maailmankuvaansa, ymmärtänyt, että maailmassa on muitankin kuin hän ja lopettanut naurettavan uhittelun. …osasyy voi tietysti olla alkavassa muumioitumisessa.

Alkuviikosta käväisimme myös uusimassa rokotukset, että pääsisimme taas kisaamaan. Silloinhan se on taottava, kun Sara on kuuma! Ikävä kyllä jälleen hoitaja totesi Saran sivuäänen olevan hyvin voimakas ja totesi, että jos ei ultra, ainakin sydänröntgen olisi suositeltava. Luojan kiitos sydän ei näytä minkäänlaisia oireita, joten asia ei vielä ole akuutti. Aikomus olisi kuitenkin alkuvuodesta ottaa kuvat samalla, kun käydään putsauttamassa jälleen nuo likan hampaat… Kyllä lompakko laihtuu, mutta mitäpä sitä ei tekisi rakkaan ystävän eteen?

Tänään olikin taas agipäivä. Näin alkuunsa täytyy todeta, että tällainen joka toinen viikko treenailu on osoittautunut Saran kohdalla erinomaiseksi – joka kerran motivaatio tekemiseen on huipussaan ja vauhtia riittää kuin pienessä raketissa. Niin tänäänkin.

Ensimmäiseksi otimme todella kinkkisen radanpätkän, jonka ratapiirroksen löysin Dorkajengin blogista, täältä. Ratamme käsitti esteet 1-7, jonka aikana tuli mitä ihmeellisempiä käännöksiä ja kuljetuksia. Oikeastaan yksinkertaistettuna voisi todeta, että seuraava este oli aina se, jonka sen vähiten oletti olevan. Paras kohta koko radassa oli vitoseste, jolle vietäessä takaaleikattiin ja jonka jälkeen otin sen suoritussuunnasta katsottuna vasemmalta puolelta välistävedolla haltuun ja käänsin sylikäännöksellä kutoselle. Tästä suorituksesta saimme erityiskehuja, ja jälleen kouluttajamme ihmetteli pienen mummon virtamäärää. Katsomoon treenejä seuraamaan jäänyt iskäkin totesi, että sehän on kuin taskuraketti!

Toisen radanpätkän, joka koostui hypystä, kepeistä ja putkesta, ohjasi Ella-Roosa ihan vain kokeilumielessä. Pari tekikin hienoa ja virheetöntä työtä keppejä myöten, ja sanoinkin siskolle, että saa joskus kokeilla Saraa kisoissa. Lopuksi vielä meille tuttua puuhaa eli irtoamista pitkällä vauhtisuoralla ja takaaleikkauksia. Mummo on kyllä sellaisessa kuosissa nyt, että oksat pois. Sehän tarttee kohta vauhtilasit päähän, kun vetelee kuin tuulispää! Tänään juuri pistettiin matolääkkeet poskeen ja nyt olisi aikomus varata aika rokotuksille… Eilen katseltiin jo Elliksen kanssa tammikuulle kisoja, ja löytyihän noita…

Ja höpspöps! Kylläpä oppii. Sara nimittäin pääsi toissapäivänä tutustumaan aivan uuteen kapistukseen, naksuttimeen, Ella-Roosan kanssa. Olenhan mä itsekin joskus likkaa yrittänyt naksuun opettaa, mutta jotenkin on aina tuntunut, ettei se ole ideaa oikein ymmärtänyt… Eikä varmaan olekaan,  tai ainakin tämänpäiväinen toi aivan uuden Saran esille.  Ja niinpä samalla kun sisko treenaili naksuttimen saloja Finansa kanssa, pyysin häntä kokeilemaan samaa Saran kanssa ihan noin huvin vuoksi. Muuten emme varmaan koskaan olisikaan enää kapistusta ottaneet mummon kohdalla käyttöön, kun oli jo kerran toivo menetetty.

Ensin Ellis vain naksautteli ja palkkasi, ja sitten alkoi vaatia katsekontaktia ennen naksautusta. Sara oivalsikin halutun pian, mutta mikä ihmeellisintä – se tarjosi paljon erilaisia toimintoja! Juuri se, mitä Saran odotin viimeisenä tekevän. Se antoi tassua, meni maahan, kieri maassa, pyöri itsensä ympäri, leikki kuollutta ja rummutti etutassuillaan maata. Melkein saattoi nähdä, miten mummon aivonystyrät tekivät töitä keksiäkseen keinon, jolla naminyrkki voisi aueta. Aivan uskomatonta!

Samaa rataa jatkoimme sitten tänään laatikkotreenien muodossa. Ideana siis on, että koira seisoo (meillä pohjakoko n. A4 -paperin koko) ylösalaisin käännetyn laatikon päällä takatassuillaan niin, että etutassut ovat maassa. Naksuttimen avulla Sara tajusikin idean nopeasti kokeiltuaan ensin koko laatikon yli hyppimistä ja etutassujen sen päälle asettamista. Tarkoitus olisi, että tästä “painamisesta” olisi tulevaisuudessa hyötyä agilityssä kontaktiesteiden suorittamisessa. Tässä vaiheessa liike menee vielä mainiosti temppuilusta ja koordinaatio- ja venytystreenistä.

Ohhoh, onpas edellisestä merkinnästä vierähtänyt aikaa. Melkein kuukausi! Mutta eipä me olla sinä aikana mitään tehtykään Tänään sitten vihdoin tuli asiaan muutos, kun talvikausi korkattiin jälleen Esman ratsastuskeskuksen maneesissa agilityn muodossa. Täytyy kyllä sanoa, että likka oli kuin pieni sähköjänis tänään! Hyppi, loikki ja mennä viipotti sinne ja tänne aivan ADHD:nä ja paineli radallakin menemään kuin mikäkin tuulispää. Ihana!

Vedettiin yksi rata kahteen kertaan – ensin yhteen suuntaan ja sitten takaperin. Saran radan- ja kropanlukutaito on kyllä aivan omaa luokkaansa. Irtoamisesta saimme tänäänkin hyvää palautetta, Sarppaa on niin helppo ohjata takaa, varsinkin pitkillä vauhtisuorilla. Se ei vilkaisekaan taakseen vaan pinkoo eteen päin kun niin käsketään! Myös kepit onnistuivat tänään erityisen mainiosti takakulmasta. Lopuksi laitoimme puomin ja putken pitkittäin rinnakkain, ja koitin saada Saran putkeen ohjaten itse puomin toiselta puolelta niin, että puomi jäi minun ja putken väliin. Ensimmäisellä kerralla likka kiipesi hetkeäkään epäröimättä vain puomille, se meinaan vetää aika pahasti. Toisella kädellä ohjatessani sain Saran kuitenkin putkeen, vaikka olinkin itse puomipuolella magneettina.

Nyt pitäisi vain käydä uusimassa rokotukset, että pääsisimme taas kokeilemaan kisaamista. Joka tapauksessa mennee ensi vuodelle nuo seuraavat startit… Höh!

Meidän syyslomamme huipentui eilen agilitykilpailuihin Tampereella, Niihaman ratsastuskeskuksessa, jossa molemmat cavalierimme starttasivat kahdella agilityradalla. Kisat olivat samalla cavalierien mestaruuskilpailut, mutta kumpikaan meidän likoista ei saanut osallistumisoikeutta finaaliradalle, kun hyllyttivät A-radan. Saralla hylky tuli heti toisen esteen jälkeen, kun minä ihan omissa maailmoissani kutsuin Saraa kääntymään aivan liian hiljaa esteen jälkeen putkelle, ja niin tämä jatkoi suoraan muurin yli. Loppu rata vedettiinkin sitten aivan “kohmeessa”. Kotiporukka kyseli, että minne käskyt jäivät ja tottahan se olikin: niin tuo alku, kuin A-esteelle ja kepeillemeno menivät ihan pepulleen, koska minä olin aivan nukuksissa! Into oli Saralla kuitenkin taas pelissä, mikä tuntui aivan mahtavalta!

Ensimmäiseltä radalta oli jäänyt vähän paha maku suuhun ja aivan jäisenä olisi tehnyt mieli lähteä suoraan kotiin, vaan onneksi emme lähteneet! Toinen rata oli huomattavasti mukavampi, vaikkakin kepeille meno ärsytti kovasti. Kulma oli vaikea (sama, kuin A-radassa) ja sisäänmeno vielä takakulmasta. Päätin kuitenkin toimia edellisen radan tapaan ja valssata ennen keppejä niin, että saisin ohjattua ne oikealta puolelta – pohjalla oli tosin edellisen radan valssi, joka epäonnistui.

Alku sujui kuitenkin moitteetta ja edellisen radan tapaan Sara oli innoissaan, mikä ilahdutti suuresti Mitään sen suurempia odottamatta painelimme radalla, mutta kun kepeille vienti ja niiden loppuun asti suorittaminen onnistui, jouduin hetkeksi sellaiseen huumaan, että meinasin unohtaa seuraavan esteen Onneksi ehdin kuitenkin ajoissa ohjaamaan likan putkelle ja loppusuoran päätteeksi oli ihan epätodellinen olo: Näinkö se sitten tulikin? Ensinkö piti heittää toivo ja kaikki odotukset, ennen kuin tähän päästiin? Oli miten oli, mahtavaa!

Varsinaisia tuloksia odoteltiin aika kauan, sillä niitä ennen oli vielä maxikoirien B-rata. Jossakin vaiheessa tulostauluun oli julkaistu epävirallinen tuloslista, jonka mukaan me olimme ykkösiä, mutten kuitenkaan jaksanut uskoa moiseen ja odottelimme varsinaista palkintojenjakoa. Niin se vaan oli, että 29 koirasta sijoituttiin ykkösiksi hienolla nollatuloksella! Fiilis oli kyllä aivan katossa.

Kotimatkalla piipahdimme vielä Rillan kasvattajan luona Lempäälässä, joka sydämellisesti antoi Saralle pussillisen herkkuluita ja erikoisherkkuruokaa. Arvatkaa kuka oli iltapalalla muikean näköinen? Kaunis kiitos Ramille ja Sannalle yösijasta, Miikulle lahjuksista ja siitä, että ehdit katsoa palkintojenjaon, sekä mummulle aivan syötävän hyvästä muonituksesta! Kyllä meidän kelpasi. Ja nyt sitä ollaan sitten 1/3 kakkosluokkalaisia

…nimittäin minä en usko, että on syytä minkäänlaiseen huoleen. Tänään muori teki taas tärskyt ja näytti, miten kivaa agility onkaan! En ole koskaan nähnyt Saraa niin innoissaan kuin tämän illan treeneissä. Likka oli kuin pikkupentu Aivan ihana.

Ensiksikin, se muille koirille kentällä räkyttäminen on jäänyt kokonaan. Toiseksi; olen alkanut pitää Saraa vapaana muiden ollessa suoritusvuorossa, eikä ole tullut mitään ongelmia. Liekö tuo ottanut Rillasta mallia, miten pysytään oikean ihmisen luona? Oli miten oli, on ihanaa temppuilla mustiaisen kanssa lämpöä ylläpitääksemme, kun emme itse ole suorittamassa rataa. Tänään, esimerkiksi, opettelimme jalkojen välistä pujottelua ja lihastreenitemppuja, joita joskus löysin Silvia Trkmanin temppuvideoilta. Toisin sanoen yritän opettaa Saraa erittelemään etu- ja takapäänsä toisistaan seisottamalla sitä korokkeella niin, että takatassut ovat korokkeella ja etutassut maassa, tai toisinpäin. Ensin aseteltuani Saran tähän asentoon se meni aivan jäykäksi, eikä uskaltanut liikauttaa yhtään raajaa. Nameilla houkutellen sain sen vihdoin siirtelemään maassa olevia etutassuja puolelta toiselle niin, että takatassut pysyvät korokkeella. Tämä oli hauskaa!

Mutta itse ratoihin mennäkseni täytyy sanoa, että meillä oli varmaan parhaat harjoitukset ikinä. Radat olivat lyhyitä, ja Saran into pysyi huipussaan koko matkan. Keppien sisäänmenot olivat jälleen ne kompastuskivi, mutta saimme me myös monta lähetystä oikein kummaltakin puolelta. Nyt syyslomaviikolla pitänee tuossa kotipihalla vielä noita sisäänmenoja tahkota niin, ettei sunnuntain kisaratamme taas kaatuisi niihin. Tulee muuten olemaan pitkät päivät, kun ensimmäinen startti on aamulla yhdeksältä ja toivon mukaan pääsemme finaaliradalle, joka alkaa vasta illalla kahdeksan jälkeen. Huh huh. Ja Tampereella saakka. Auts.

Vielä treeneistä kotiin tepastellessamme temppuilimme oikein urakalla ja pidin tytsyä vapaanakin paikoin. Täytyy kyllä sanoa, että oli oikein mukavaa! Saran kanssa hihnalenkkeily nimittäin harvoin on mukavaa, sillä a) se ei itse niistä enää perusta ja b) se yleensä räksyttää, joka saa minut huonolle tuulelle ja raivoamaan Saralle. Nytkin Sara toki havitteli jokaista ohimenevää autoa kyytiä anoen, mutta pidimme pintamme ja pääsimme räksyttämättä kotiin. Olohuoneessa piti vielä esitellä tuota koroketemppuilua äidille ja Sara yllätti: takatassut korokkeella-etutassut maassa -asennosta se ponnisti etutassuillaan itsensä kokonaan laatikon päälle (, jonka korkeus muuten oli aika suuri, sillä kyseessä oli haitarin kantolaatikko)! Aikas lihasta tämä muoriseni

Hauskaa syyslomaa kaikille!

Että voi harmittaa. Tuli taas ajettua puolitoista tuntia suuntaansa ennen kukon laulua – ja voi sanoa, että käytännössä ihan turhaan. Meillä oli kolme kivaa rataa Riihimäellä, kaksi agility- ja yksi hyppyrata, jotka kaikki olisivat voineet olla aivan hyvin suoritettavissa…mutta.

Sara ei oikein ollut tänään mukana. Se oli ensimmäinen kerta ikinä, kun niin on tapahtunut. Likka oli hidas ja meno oli tosi jäykkää ja tahmeaa, väkinäistä. Vasta kunkin radan lopussa Sara innostui, mutta mitäs se enää siinä vaiheessa auttoi. Jokaisella radalla oli omat vaikeutensa, mutta yleisesti pidin radoista kovasti. Tänään ei vain ollut meidän päivä. Virheitä ropisi vääristä putken päistä, kepeiltä ja kielloista niin, että agiradoilta tuloksina olivat hylky ja kymppi. Ennen hypäriä minä ja iskä hoksattiin kuitenkin aikas hyvä niksi saada likkaan tarkkaavaisuutta… Nimittäin se, etten roiku Saran kanssa koko aikaa!

Hyppyrata olikin sitten menoltaan aivan toista: yhä hidasta, mutta silti reippaampaa ja innokkaampaa – Sara parka kun joutui olemaan minusta erossa hetkisen ennen rataa. Jälleen kerran se nollakin oli aivan säälittävän lähellä. Voitteko kuvitella. Kepeille tultaessa Sara oli ajautumassa väärälle puolelle, mutta ehdin korjata oikean välin. Tassu kävi kuitenkin ihan sentin pari keppien aloituslinjan toisella puolen niin, että kielloksihan se meni. Voi höh! Näin pienestä se ei ole vielä koskaan ollut kiinni! Sara kuitenkin tiesi aina olevansa paras ja heti ensimmäiseltä radalta syöksyi suoraan maaliin päästyään palkintopallin ykköspaikalle määrätietoisena. Valitettavasti tällä(kään) kertaa ei ollut virallista aihetta juhlimiseen…

Seuraavaksi suuntaamme sitten varmaankin Tampereelle cavamestiksiin ja myöhemmin syksyllä kenties Kotkaan. Aikomus olisi ne kolme nollaa sieltä vaikka sitten väen vängällä käydä tekemässä ja sen jälkeen saisi kisaura loppua. Naureskelinkin iskän kanssa, että mahtaako likka niin lajiaddikti olla, että tietoisesti “ruksaa” joka radalla jonkin kohdan? Yhä silti jaksan ihmetellä, miten kepeille menot menevät aina kielloiksi (olin auttamassa tai en). En ohjaa millään tavalla erilaisesti harjoituksiin verrattuna, taikka jännitä tai muuta. Ja kyllä se sen oikean välin osaa, kun haluaa. Hieno muori se on, tämä nyt oli vähän tällainen omistajan/ohjaajan huonon päivän tilitys

Tänään käytiin taas koko lauman kanssa agittelemassa seuramme kentällä, teemana pääasiassa kepit eri kulmista. Hyviä treeniratoja löytyikin Pertti Vilanderin agilitykirjasta, enkä tekijänoikeussyistä nyt sitten julkaise ratapiirroksia täällä blogissa.

Ensimmäiseksi otimme viiden esteen radan (ne, joilta kyseinen kirja löytyy, kyseessä oli rataharjoitus A2, s. 93), joka koostui hypyistä ja kepeistä. Esteet olivat pitkittäissuunnassa kaikki samassa linjassa niin, että ensin tuli hyppy, sitten kepit, hyppy, jonka jälkeen käännös takaisin taas kepeille ja hyppy. Toinen rata meni samalla tavalla, paitsi keppien jälkeinen hyppy olikin nyt mutkalle käännetty putki (rataharjoitus A3, s. 93). Toisinsanoen rata kuului seuraavasti: hyppy, kepit, putki, kepit, hyppy.

Ensimmäistä rataa Sara kokeili ensin äidin kanssa, mikä oli aika huvittava näky Sara oli aivan ymmällään koko tilanteesta, ja poukkoili vaan minun luokseni kerta toisensa jälkeen naama kysyvässä virneessä. Kun sitten minä kokeilin, niin puhtaastihan tuo likka veteli menemään, keppeihinkin saatiin kivasti vauhtia, kun vaan kannustin koko ajan.

Toistakin rataa kokeiltiin kahdella ohjaajalla: ensin ohjaajana toimi siskoni ja sitten minä. Tällä kertaa Elliskin sai Saraan hyvin vauhtia ja pari liitelikin hienosti. Ellis vaan tahtoo antaa käskyt vähän liian myöhään niin, että kerran Sara meni keppien sisäänmenon ohitse.

Ratojen välissä kokeilin taas kepeille lähettämistä niin, etten itse liikkunut askeltakaan ja kyllähän tuo muorikulta ne pujottelee maltillisesti loppuun saakka. Takakulmiakin otettiin muutaman toiston verran niin, että saisin sen vihdoin tasavertaiseksi avokulmien kanssa…

Kolmantena harjoituksena oli jo pidempi rata, jossa kepeillemenokulmat olivat etenkin Saralle kinkkisiä. Kyseessä oli rataharjoitus 1/1, s. 99, niille keillä kirja on – en edes yritä sanallisesti selittää miten rata kulki. Niin sisäänmenot kuin “väärältä” puolelta ohjauskin menivät kuitenkin nappiin ja saatiin hyvä ja nopea rata tehtyä.

Kun sitten päästimme koirat vapaiksi, Sara näytti miten jännittävä este keinu onkaan. Likka kiipesi esteen puoliväliin, pamautti keinun alas, kääntyi sitten takaisin tulosuuntaan, paukautti laudan jälleen alas, vaihtoi suuntaa ja paukahdus jälleen Jassoo… Olikohan muori mahdollisesti sitä mieltä, että nyt totutetaan tuo sinivalkoinen rotta tähän paukkeeseen kertaheitolla?! Hieman nauratti kyllä…

Kovasti tässä punnitsen, että ilmoitanko Saran (ja Finan!!) cavalierien agilitymestaruuskilpailuihin Tampereelle lokakuun 18. päivä… Onhan meillä kuun alussa jo kolme starttia, mutta jotenkin noihin mestiksiin olisi kiva päästä ensimmäistä kertaa. Etenkin kun sain siskolta luvan startata Finan kanssa! En ole vielä ketään ilmoitellut, sillä täytyy vähän kysellä porukoiden mielipidettä…kyytihän tunnetusti tulee näiltä meidän henk.koht. sponsoreilta kuitenkin, joten en liene oikea ihminen tekemään päätöksiä