Tykkää tästä:

Olen näköjään unohtanut Sarankin osalta viime sunnuntaisista treeneistä kirjoitella, joten sanotaanpa niistä nyt muodon vuoksi sananen… Likka nuortui jälleen viidellä vuodella astuessaan maneesin ovesta sisään. Treeni-iloa oli kuin pienessä sähikäisessä ja suoritukset ja vauhdit hipovat “uramme” huippuja. Ai, paitsi yhdessä asiassa emme ole nuortuneet – käytöksessä! Nykyään edes maneesiin mentäessä pienen rinsessan kita ei louskuta muille koirille, mikä tuntuu aivan huikaisevalta voitolta. Valehtelematta voisin väittää, että suurin osa kiitoksesta kuuluu Rillalle. “Vääränrotuisen” tultua taloon Sara on -hassua kyllä- kirjaimellisesti avartanut maailmankuvaansa, ymmärtänyt, että maailmassa on muitankin kuin hän ja lopettanut naurettavan uhittelun. …osasyy voi tietysti olla alkavassa muumioitumisessa.

Alkuviikosta käväisimme myös uusimassa rokotukset, että pääsisimme taas kisaamaan. Silloinhan se on taottava, kun Sara on kuuma! Ikävä kyllä jälleen hoitaja totesi Saran sivuäänen olevan hyvin voimakas ja totesi, että jos ei ultra, ainakin sydänröntgen olisi suositeltava. Luojan kiitos sydän ei näytä minkäänlaisia oireita, joten asia ei vielä ole akuutti. Aikomus olisi kuitenkin alkuvuodesta ottaa kuvat samalla, kun käydään putsauttamassa jälleen nuo likan hampaat… Kyllä lompakko laihtuu, mutta mitäpä sitä ei tekisi rakkaan ystävän eteen?